Kotijakso La-Su 19.5.-20.5.2018

Olin oikeasti innoissani, että vihdoin pääsen kotiin omaan sänkyyn nukkumaan ja viettämään aikaa tyttäreni kanssa. Tytär lähti kuitenkin lauantaina mummon ja serkkujen seuraksi häihin, joten mulle jäi hetki aikaa hengähtää ennen kun tyttö tulee kotiin.

Noh, heti, kun kaikki muut ihmiset olivat lähteneet siitä meiltä, niin totuus iski päin kasvoja. Se ahdistus siitä, kuinka sokea oikeesti olen ollut ja kuinka paljon olin laiminlyönyt omia kotitehtäviäni. Aloitin siis pesemällä 4 koneellista pyykkiä ja katsomalla, ehkä hieman vääränlaisia leffoja. Pienet päikkärit otin. Alakerran naapurikaan ei ollut lopettanut vielä sitä järkyttävää kova äänistä kiroiluaan, joka on jotain aivan kamalaa.

En ollut uskaltautunut ulos ennen kello 20.30, sitten sen jälkeen, kun kotiin olin tullut, kun oli pakko lähteä käymään kaupassa koska jääkaappi huusi tyhjyyttään. Tietysti unohdin puhelimen kotiin, etten voinut edes siinä, muuten jo ahdistavan kauppareissun aikana voinut puhua kenellekkään. Sitten oli pakko hipelöidä vaan kotiavaimia ja pysähdellä vähän välillä. Tuntui, että kaikki ihmiset katsoo mua koko ajan, että mikä hullu toi on kun toi käyttäytyy tuollalailla. Kassajonossa oli ehkä ahdistavinta ikinä, kun ihmiset olivat niin tiiviissä jonossa ja se ahtaus ja tuntemattomat ihmiset.

Kotimatkalla tajusin, että hitsivie mulla on aivan liian painava ostoskassi, koska se aiheutti todella vaikeita ja kivuliaita supistuksia. Tämän jälkeen ahdistus vain lisääntyi ja aloin vain itkeä, mutta silti itkun ja ahdistuksen sekaisin tuntein jatkoin matkaa kotiin asti, vaikka ihmiset tuntui edelleen katselevan, että helkkari mikä idiootti.

Kotiin päästyä soitin äitille heti, mikä jonkin verran rauhoitti, vaikka äiti olisiki tuonut mut samana iltana jo takaisin, mutta itse en ollut valmis luovuttamaan. Halusin vielä jatkaa yön yli, mutta oli pakko soitta myös tyttären mummolle, että olisiko heidän mahdollistä yöpyä jossakin muualla tyttären kanssa, sillä en tahtonut tyttären näkevän minua siinä tilassa. Niinpä he päätyivät tyttären kummitädille yöksi.

Illalla ahdisti ihan helkkaristi ja tuntui, että Ketipinor lääkekään ei toimi täysin normaalisti. Normaalisti nukahdan 15-30 minuutin sisään. Nyt meni noin 2-3 tuntia. Nukuinkin todella huonosti ja todella pätkittäin. 

En ymmärrä, miten heti aamusta voikin olla niin paska ja ankea olo. Pelotti koko ajan milloin romahdan uudestaan. itku oli aamulla todella herkässä. Aamupala ei meinannut maistua, ei sitten niin millään. Pakko sitä oli silti syödä, vaikkei mieli tehnytkään.

Sitten odottin vaan kovasti, että oloni kohenisi. Laukut olin edellisenä pakannut varmuuden vuoksi valmiiksi. 

Peiliin en edelleenkään juurikaan uskalla katsoa, ellei ole pakko. Se vaan on jotain todella kammottavaa. Pään sisällä huutaa pieni pelkäävä tyttö,joka ei tahdo lopettaa. Ötököitä tuntui vilisevän siellä täällä, enkä tiennyt mitkä niistä on todellisia ja mitkä oman mieleni tuotteita. Ilma tuoksui makealle, mutta savun sekoittamalle. Kaikki ikkunat ja ovet oli pakko sulkea, koska jotenkin en enää kestänyt lintujen laulua heti aamusta. Kellon tikityskin häiritsi, mutta en jaksanut ottaa patteria pois. 

Sitten alkoikin taas ahdistaa kaikki ja tuntui, että seinäs kaatuu päälle, etten kestä enää. Vähän jälkeen kahdeksan aamulla soittelin äitille, että nyt voit viedä mut takaisin, että nyt mun on vaan pakko luovuttaa, vaikka se helkkarin pahalle tuntuikin. Noin 9.30 taisin olla takaisin osastolla.

 Eniten olen pettynyt itseeni ja siihen, että tytär oli odottanut tätä kotijaksoa paljon, jonka alunperin piti kestää La-Ma, mutta jäikin hieman lyhyeksi. Ihan vaan siksi, että mä en kyennytkään olemaan kotona, koska ahdistuksen määrä oli mulle aivan liiaan suuri.

OON VAAN NIIN PETTYNYT ITSEENI, ETTÄ TYRIN TONKIN!!

OON NIIN PASKA MUTSI!!!

- tiitu -