Pakko purkaa

Tästä on jo lähemmäs seitsemän viikkoa, kun olin yhden, nyt jo entisen naispuolisen kaverin luona yötä. Ja nyt mun on pakko kertoa tää, sillä palovammat muistuttaa mua kyseisestä ihmisestä lähes päivittäin, vaikka en häntä tahtoisi ajatellakaan.

Meitä oli kolme kaverusta (2 naista ja mies) erästä lauantaita viettämässä ja alkuun oli ihan hauskaakin, kunnes aloin tuntea sanoinkuvaamatonta ahdistusta ja paskaa oloa tajutessani olevani kolmaspyörä porukassa. Mulle väitettiin kyllä muuta.

Kuitenkin aina yksin jäädessäni tumppasin tupakan nilkkaani, koska mua ahdisti olla niin paljon ja se helpotti mun oloani ainakin toistaiseksi. Mietin kyllä monta kertaa pois lähtöä, mutta en saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään, joten päätin jäädä.

Kun tehtiin sitten asioita yhdessä, yritin esittää, että mulla on kaikki ihan OK, vaikka todellisuudessa ei todellakaan ollut, missään vaiheessa.

noin kaksi viikkoa tapahtuneesta

Myöhemmin illalla olin jo jonkin verran juonut ja olin yksin parvekkeella, kun sain aivan järkyttävän ahdistus-paniikkikohtauksen ja mun oli vain pakko polttaa tupakkaa ja tumppailla niitä jalkaani. 

Samalla kuuntelin sisälle, kun kahdella muulla oli hauskaa ja he naureskelivat. Se teki mun olosta entistäkin kamalamman. Tuntui vaan, että olen aivan paska, eikä musta ole iloa kenellekään. Aivan, kun mun olemassa ololla ei olis ollut mitään merkitystä.

noin kolme viikkoa tapahtuneesta

Välillä kyseinen henkilö, jonka luona olimme viettämässä aikaa kävi tupakalla, mutta kertaakaan ei vaivautunut kysymään "miksi sä olet yksin parvekkeella?", "miksi sä olet satuttanut itseäsi?" tai  "tuutko meidän kanssa sisälle?" SIIS ei kertaakaan.

Onneksi toinen kavereista tuli sit myöhemmin käymään ja istumaan ja makaamaan hetkeksi mun viereen ja halasi. Tunsin taas hetken olevani tärkeä ja, että mulla on väliä. Harmi, että tämä ystävä jäätyi nähdessään, kun tumppaan tupakkaa jalkaani jälleen. Hän olis halunnut mut sisälle siinä hetkessä, mutta mä en ollut valmis vielä siirtymään sisälle.

Myöhemmin kyseinen henkilö tulee mun luo, kun olen tumppaamassa jälleen tupakkaa jalkaan ja ottaa sen pois vain siksi, että oli nähnyt toisen kaverin kauhistuneet ilmeet. Hän oli silleen, et pitäiskö mun ottaa lääkkeet ja mennä nukkuu, joten haki mulle myös laukun, jossa lääkkeet olivat.

noin neljä viikkoa tapahtuneesta

Mä otin kyllä lääkkeeni, mutta en suostunut siirtymään sisälle vieläkään, koska mua ahdisti kyseinen ihminen niin paljon. Hetkeä myöhemmin mun oli kuitenkin pakko juosta sisälle vessaan, sillä mun oli pakko päästä oksentamaan. 

Vessaan päästyäni en heti tahtonut edes oksentaa, vaan pidättelin sitä, kunnes oli pakko. Sen jälkeen päädyin makaamaan vessan lattialle, siksi aikaa, että mut siirrettiin sänkyyn nukkumaan. 

Aamulla sitten heräsin ennen kuutta ja säikähdin, että nyt oon yksin tän ahdistavan henkilön kanssa. Olohuoneeseen mennessäni, luojan kiitos tajusin, etten ole. Vein kaverille peiton, sillä hän näytti siltä, että on kylmissään ja menin itse tupakalle.

noin kuusi viikkoa
tapahtuneesta

Makoilin noin tunnin verran parvekkeella tupakalla ja tultuani sisään huomasin, että kaveri oli hävinnyt sohvalta ja makuuhuoneesta kuului supinaa, olin jälleen kolmaspyörä. 

Alkoi jälleen ahdistaa ihan mielettömästi ja olin vaan, että mun on pakko päästä täältä pois. Pakkasin siis mun tavarat mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan kuule. Laitoin kengät jalkaan ja otin kamat mukaan, sit lähdin kävelemään vaan juna-asemalle. 

Koko asemalle kävelymatkan kaveri yritti mua pommittaa puhelimella soittaen ja viestein. Vastasin puhelimeen vasta aivan aseman luona. Oloni oli asemalla aivan kamala ja olisinkin halunnut sillä hetkellä hypätä vain junan alle. En kyennyt sitä tekemään, sillä kaveri oli koko ajan luurin toisessa päässä ja oli tulossa asemalle mun luo. Muistan vaan, kuinka tärisin, koska mulla oli aivan järkyttävä olo. 

tänään

Muistan kuitenkin sen ihanan lämpöisen halauksen, joka sai mun tärinäni miltei lakkaamaan. Mutta myös sen ystävällisen ja välittävän, ehkä jopa hieman huolestuneen äänen, joka puhui mulle järkeä puhelimessa, niin myös juna-asemalla. Olen ikuisesti näistä kiitollinen!

Tämä jonka luona olimme, jäi kotiin välinpitämättömästi nukkumaan. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa miten mä voin, vaikka toisin on monesti väittänyt.

Nyt kuitenkin itselle, joka kerta melkein seitsemän viikon ajan on tullut mieleen tämä kyseinen ilta ja sen tuoma ahdistus alkanut piinata hetkellisesti.

- tiitu -