Totuus minusta

Moniko uskoisi näitä kuvia katsellessaan...

...minun sairastavan vaikeaa masennusta ja syömishäiriötä aliravitsemustilalla ja anoreksian oireilla? Moni varmasti vastaisi, ettei usko, mutta vastaus olisi kuitenkin väärä.

Aina kaikki sairaudet ja niiden tuomat tuskat eivät näy päälle päin. Kuten kaikki minun sairauteni, mikään niistä ei näy ulos. 

Kukaan ei varmasti tietäisi, että sairastan määrittelemätöntä ja vaikeahoitoista epilepsiaa, ellen siitä sanoisi tai saisi kohtausta. Samanlailla mun nivelreumasta ei kukaan tietäisi, ellen itse siitä kertoisi. Masentunut olen ollut 17 vuotta, vaikka ulkopuoliset eivät ole sitä huomanneet. Sairastanut olen aikaisemmin bulimian ja nyt tosiaan yllä mainittu diagnoosi syömishäiriöstä. Viimeisinkään diagnoosi ei näy päälle päin. En edes kutsuisi sitä sairaudeksi, nimittäin Tunne-elämän epävakaa persoonallisuushäiriö.


Mä en todellakaan näytä ulos kaikkea sitä, mitä sisälläni tunnen, kaikkea sitä tuskaa, surua, itseinhoa, kuolemanhalua jne. Kaikkea sitä ahdistusta, mikä sisälläni on ei voi kukaan muu nähdä tai tuntea, kuin minä itse. Olen luonut itselleni suojakuoren, jonka lävitse en aivan ketä tahansa päästä. Se suojakuori suojelee mua.


Vaikka en muille aina mun ahdistusta näytä ja se ei ulos näy, mun sisäinen taistelu itseni kanssa on jotain sanoinkuvaamatonta. Taistelen päivittäin, jos jonkinmoisia asioita vastaan. Asian ei tarvitse olla edes suuri, kun se saa mut ahdistumaan. Mun päässä vilisee paljon ajatuksia, niin hyviä ja huonoja, siksi mä koen olevani kehoni ja pääni vanki.

Kehon ja pään vankina eläminen ei ole helppoa ja siitä haluan todella eroon. Ajatukset ja tunteet omasta kehosta; en pelkästään näe itseäni rumana ja lihavana, vaan tunnen olevani ruma ja läski. Ajatus siitä ei ole muuttunut aikoihin. Ajatukset itsetuhoisuudesta ja kuolemasta ovat viikottaisia, vaikka nyt onkin ollut parenmpi kausi oikeastaan kaiken suhteen. Mutta luulenpa viimeisimmän diagnoosini vaikuttavan elämääni tällä hetkellä kaikista vahvimmin.


Tällä hetkellä käyn ainakin kolmessa tukiryhmässä. Yhdessä toiminnallisessa, yhdessä rentouttavassa ja yhdessä, jossa harjoitellaan käytännössä ahdistuksen sietokyky taitoja ja yleensä miten jaksaa arjessa paremmin. Nää ryhmät on saanut mut liikkeelle oli mulla millainen päivä tahansa. 

Toivon ja uskon, että mä voin vielä jonain päivänä olla ilman näitä kamalia ajatuksia ja tuntemuksia, eikä mun tarvitse taistella enää itseni kanssa. Vaan osaisin suhtautua eri ajatuksiin ja tuntemuksiin muutoin, kuin negatiivisin tavoin. Ja osaan suhtautua itseeni, itseni hyväksyen sellaisena, kuin olen.

-Tiitu-