Osasto, ystävyys, ahdistus, viha ja pelko

Tästä on nyt noin viikko, kun osastolta pääsin pois hyvin sekavin tuntein. Toisaalta osasto jakso tuli hyvään saumaan ja pisti poikki monta huonoa asiaa mun elämässä, mutta sitten, kun ajattelen omien hoitajieni toimintaa, että miten he hoitivat omat hommansa minun kohdallani, niin jää sellainen paskan maku suuhun. Ja nyt jälkikäteen itse, kun asiaa ajattelen, niin mut on päästetty liian aikaisin pois sieltä.

Mulla oli kyllä osastolla mitä mahtavin huone kaveri T. Joka tavallaan onneksi tuli sinne, sillä jos ei olisi mä olisin virunut koko sen osansto ajan yksin omassa huoneessa ilman minkäälaista sosiaalista toimintaa. T, kun tuli sosialisoiduin menemään huoneen ulkopuolelle myös muiden kanssa juttelemaan. Mutta ihaninta on, että T:stä tuli mulle myös hyvin hyvä ystävä, joka ymmärtää. <3

Ahdistus on valitettavasti lisääntynyt osastolta pääsyn jälkeen ja itku on todella todella herkässä, vaikka kuinka sitä yrittäisi estää. Eikä mun oikeastaan tarvitse tehdä juurikaan mitään, niin mä itken. Mua vaan yksinkertaisesti ahdistaa ja masentaa niin mielettömästi. Painajaiset on lisääntyneet ja oon koko ajan semmoinen aikapommi, josta ei koskaan tiedä milloin se räjähtää. Ihan pienistä asioista on tullut mulle lähes universumin kokoisia ja ahdistus voi herkästikin nousta sekunnissa nollasta sataan.

Voisin sanoa, että tällä hetkellä jopa vihaan ja pelkään sitä mitä nyt olen. Masentunut, ahdistunut, äreä, väsynyt ja uupunut taistelemaan, hyvin itku altis, todella räjähdysherkkä ja voisin jopa sanoa, että tunteeton.

- Tiitu -