Tiitu's life

Miten voi olla näin haastavaa aloittaa kirjoittamaan yhtä blogi teksitä. Oon tässä jo parisen tuntia yrittänyt aloittaa ja nyt vasta sain aikaiseksi aloittaa. Mutta pääasia, että nyt ollaan tässä ja kirjoitettaan. Mun tunteet on viime aikoina mennyt niin täysin vuoristorataa, ettei ole aina pystynyt edes kontrolloimaan omia tunteitaan ja omaa käytöstään niiden pohjalta. Oon saanut semmoisia tunteen purkauksia erinäisissä tilanteissa ja kohdistanut niitä jokseenkin täysin väärin ja vääriin henkilöihin.  Välillä en itsekään ymmärrä, miksi teen ja mitä teen, kenelle sanon ja mitä sanon. Myöhemmin vaan mietin, et voihan vittu, miksi helvetissä annoin mun tunnemielen toimia tuolla tavalla. Mutta tosiaan diagnoosit, jotka multa löytyy estää mua toisinaan kontrolloimasta mun omaa käyttäytymistä, mille on vaikea itse voida mitään. Mulla oli hoitoneuvottelu tuossa hiljattain ja siellä käytiin läpi moniakin asioita. Sairasloma jatkuu nyt toukokuun loppuun. Niiden mielestä mun vointi on

Tästä on nyt noin viikko, kun osastolta pääsin pois hyvin sekavin tuntein. Toisaalta osasto jakso tuli hyvään saumaan ja pisti poikki monta huonoa asiaa mun elämässä, mutta sitten, kun ajattelen omien hoitajieni toimintaa, että miten he hoitivat omat hommansa minun kohdallani, niin jää sellainen paskan maku suuhun. Ja nyt jälkikäteen itse, kun asiaa ajattelen, niin mut on päästetty liian aikaisin pois sieltä. Mulla oli kyllä osastolla mitä mahtavin huone kaveri T. Joka tavallaan onneksi tuli sinne, sillä jos ei olisi mä olisin virunut koko sen osansto ajan yksin omassa huoneessa ilman minkäälaista sosiaalista toimintaa. T, kun tuli sosialisoiduin menemään huoneen ulkopuolelle myös muiden kanssa juttelemaan. Mutta ihaninta on, että T:stä tuli mulle myös hyvin hyvä ystävä, joka ymmärtää. <3 Ahdistus on valitettavasti lisääntynyt osastolta pääsyn jälkeen ja itku on todella todella herkässä, vaikka kuinka sitä yrittäisi estää. Eikä mun oikeastaan tarvitse tehdä juurikaan mitään,

Huomenia kaikille ;) ei kyllä ole yhtään mitään hajua milloin tämä pulla tulee uunista ulos, mitä mä nyt kirjoittelen, mutta tokkopa tuo ketään haittaa. Itse kirjoitan tätä, kun asiat on vielä tuoreessa muistissa, ainakin suurinpiirtein. Viime yönä näin jotain sanoin kuvaamatonta painajaista. En ole varmaan koskaan puhunut niin paljon tai ylipäätään tehnyt mitään unissaan, kuin viime yönä. Siis jo itselle jotain ihan käsittämätöntä, ni voin vaan kuvitella sen toisen roolin, joka yrittää herättää. Eikä vaan yhtä vaan ainakin kaksi kertaa, niin, että herään.  Sen verran vielä mun uneen ei liittynyt pelkkä kuva, vaan oikeasti, joka ei hävinnyt mun päästä vaikka mut saatiinkin hereille. Nyt siis itse uneen: Siis mun unessa oli todella tumma hahmo, joka käski mun tehdä erilaisia asioita aivan tuntemattomille ihmisille. Tällä tummalla hahmolla oli myös pari pientä ja ilkeää kätyriä, jotka seurasivat mua kaikkialle, jotta voisivat ilmoittaa, olenko mä hoitanut asian. Tietenkään mä en

Tänään on herätty ennen herätystä ja oltu ajoissa ottamassa aamulääkkeitä. Välillä on ollut vähän väsy olo, mutta muuten ollut ihan virkee päivä. Väritellyt olen neljä kuvaa, ihan vaan ajan kuluksi. Sitten piti täyttää 3kpl erilaisia kysely lomakkeita. Kahden mukaan mulla on vaikea masennus ja yhden mukaan mut pitäisi tutkia psykoosiriskin takia tarkemmin. Päivän kohokohta oli kuitenkin, kun mun rakas tyttäreni kävi mua mun äidin kanssa moikkaamassa ja käytiin kanttiinissa vähän herkuttelemassa. Sit käytiin kaupassa ostaa mulle vähän herkkuja, että selviin viikonlopun yli. Suihkun jälkeen oli ihanaa kuulla kavereiden ääniä, kun otettiin mesepuhelu ryhmässä. Jotain mitä olen niin pitkään kaivannut ja todella paljon. Mutta ihanaa, että se nyt vihdoin pitkän ajan jälkeen toteutui tämäkin haave. I love you all. Olette todella tärkeitä mulle. - Tiitu -

  Mun olo on ollut jo pidempään todella huono, vaikkei se päälle päin ole näkynytkään. Olo on kuitenkin ollut henkisesti ja fyysisesti hyvin heikko, saamaton ja ontto. Ihan kuin mun tunteet olis kadonneet täysin jonnekin olemattomiin ja jaksaminen on täysin olematonta. Oon päivät maannut vaan sängyssä ja hoitanut vain kaiken pakollisen.  Oon pitänyt itseäni täysin epäonnistuneena äitinä ja ystävänä, juurikin siksi etten ole kyennyt tukemaan ihmisiä riittävästi ja heidän tarvitsemallaan tavalla. Äitinä koen olevani täysin paska, sillä en ole jaksanut tehdä lapseni kanssa asioita samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ruuanlaitto ja muut kotityöt ovat jääneet hoitamatta. Sen verran olen jaksanut, että poikakaverin kanssa olen käynyt kaupassa, jotta kaapissa on kuitenkin aina jotain syötävää. No se joka johti mut sairaalaan osastolle oli ylimääräisten lääkkeiden otto eli yliannostus toissa iltana. En oikeastaan itsekään tarkalleen ottaen osaa sanoa, mikä mut johti tähän päätökseen, mutta

Moniko uskoisi näitä kuvia katsellessaan... ...minun sairastavan vaikeaa masennusta ja syömishäiriötä aliravitsemustilalla ja anoreksian oireilla? Moni varmasti vastaisi, ettei usko, mutta vastaus olisi kuitenkin väärä. Aina kaikki sairaudet ja niiden tuomat tuskat eivät näy päälle päin. Kuten kaikki minun sairauteni, mikään niistä ei näy ulos.  Kukaan ei varmasti tietäisi, että sairastan määrittelemätöntä ja vaikeahoitoista epilepsiaa, ellen siitä sanoisi tai saisi kohtausta. Samanlailla mun nivelreumasta ei kukaan tietäisi, ellen itse siitä kertoisi. Masentunut olen ollut 17 vuotta, vaikka ulkopuoliset eivät ole sitä huomanneet. Sairastanut olen aikaisemmin bulimian ja nyt tosiaan yllä mainittu diagnoosi syömishäiriöstä. Viimeisinkään diagnoosi ei näy päälle päin. En edes kutsuisi sitä sairaudeksi, nimittäin Tunne-elämän epävakaa persoonallisuushäiriö. Mä en todellakaan näytä ulos kaikkea sitä, mitä sisälläni tunnen, kaikkea sitä tuskaa, surua, itseinhoa, kuolemanhalu

Tästä on jo lähemmäs seitsemän viikkoa, kun olin yhden, nyt jo entisen naispuolisen kaverin luona yötä. Ja nyt mun on pakko kertoa tää, sillä palovammat muistuttaa mua kyseisestä ihmisestä lähes päivittäin, vaikka en häntä tahtoisi ajatellakaan. Meitä oli kolme kaverusta (2 naista ja mies) erästä lauantaita viettämässä ja alkuun oli ihan hauskaakin, kunnes aloin tuntea sanoinkuvaamatonta ahdistusta ja paskaa oloa tajutessani olevani kolmaspyörä porukassa. Mulle väitettiin kyllä muuta. Kuitenkin aina yksin jäädessäni tumppasin tupakan nilkkaani, koska mua ahdisti olla niin paljon ja se helpotti mun oloani ainakin toistaiseksi. Mietin kyllä monta kertaa pois lähtöä, mutta en saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään, joten päätin jäädä. Kun tehtiin sitten asioita yhdessä, yritin esittää, että mulla on kaikki ihan OK, vaikka todellisuudessa ei todellakaan ollut, missään vaiheessa. noin kaksi viikkoa tapahtuneesta Myöhemmin illalla olin jo jonkin verran juonut ja olin yksin parv

Juu, tänään tosiaan kävin ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Ja kyllä tuli paljon asiaa itsellekin pohdittavaksi, sillä itsekin säikähkin sitä mikä, mun tila todella on. En voinut kuvitellakaan, että se olisi oikeasti niin paha.  Noh, ravitsemusterapeutti kyseli multa ensin paljon paljon kysymyksiä ja mä vastailin ja kerroin asioita. Sitten se antoi mulle lappusen täytettäväksi ja kysyi sen jälkeen, että mitä oireita sieltä löysin ja minä kerroin. Sitten mulle iskettiinkin faktat tiskiin. Mulla on siis aliravitsemustila ja anoreksian oireet. Mun keho on jättänyt turhia toimintoja pois, koska mun keho käyttää mun oman kehon energiavaroja, että mun keho toimisi jotenkin tai jotain. Puhetta oli myös osteoporoosista ja monesta muusta. Eli nyt pitäisi lopettaa kalorien laskenta täysin ja syödä enemmän, kun tällä hetkellä se on ollut n.600 kcal/päivä. Vaa'alla käyminen pitää lopettaa ehdottomasti. Nää kaikki vaan on helpommin sanottu, kuin tehty. Tää nyt oli vähän l

Elämä on syvältä. Päivät on perseestä, kun olen yksin. Oon viillellyt itteeni viimeaikoina ihan liikaa. Syyllistän itteeni aivan kaikesta mitä tapahtuu. En kykene mielestäni on olemaan tarpeeksi ja auttamaan muita. En jaksa oikeastaan mitään. Minäkuvakin on vääristynyt ihan täysin ja mun keho on yksi helvetti jossa joudun asumaan. Olin jo lähellä saada -30kg​ rikki ja söinkin kohtalaisen normisti. Enkä mä ole oksennut aikoihin, vaikka ääni pään sisällä huutaa toisin, en ole antanut äänelle valtaa. Kunnes tuli päivä joka oli alkujaankin paska. Olin ensin nukkunut melkein koko päiväni ohi, seuraavaksi joku maahanmuuttaja taustainen mies haukkui mut huoraksi ja sit exäni käskee mua siivoomaan mun omaa kotiani jotain saakelin kotikäyntiä varten, eli toisin sanoen käskee mua kaunistella asioita todellisuudelta. Mulla kiehahti siinä kohtaa yli ja todella vedin pultit. Se tietää ja mä tiedän, että mä en moista jaksa ja​ tommosiin tehtäviin kykene, ni miks pitäis. Olin ihan poissa tolaltaan

Nyt on nukuttu hyvin 11 tuntia. Kiitos lääkkeet! Sängystä ylös nouseminen olikin sit jo eri juttu. Mut pakko, mikä pakko. Pitäähän koiran päästä aamu pissille ja mun aamu tupakalle. Sit olikin vuorossa kyttiksellä käynti passin merkeissä. Perkele, että ahdisti. Ovesta sisään ja suoraan virkailijan juttusille. Ja tietenkään mulla ei ollut vanhaa passia mukana, ni hirveen kyselytunnin piti siinä heti kärkeen, ennen sormienjälkiä ja allekirjoituksia. Sit kävin vihdoin ja viimein hakemassa ne lääkkeet, jotka loppui ja niihin piti resepti uusia. No nyt on haettu. Äiti mukana tottakai. Käytiin samalla kaupassa, jonka jälkeen vietiin mun ostokset meille ja sit äiti heitti mut ripsihuoltoon. Nyt on uudet ripset. Niin joo ja viikko sitten otin kielikorun ja septumin. Ajattelin ripsihuollon jälkeen, vitsi onpa ihana päivä, kun tyttökin meni isälleen. Saisin viettää ihan yksin koko illan Harry Potterin kanssa, mut sit se iski. Ei helvetti oikeesti yks blu-rayn kaukosäädin oli hävöksissä

V*tuttaa ja ahdistaa, että mä en vaan enää jaksa. Ajattelen paljon kuolemaa, enkä tiedä mitä tekisin. Koiraa käytin ilta lenkillä, ni mietin vaan kuinka haluisin kuolla vaan johonkin syöpään tai liukastua niin, että kallo halkee palasiksi.  Mielessä käy vaan kaikki mahdollinen itsetuhoinen.  Tällä hetkellä en juurikaan syö, aina välillä mahdollisimman terveellisesti ja välillä tyttären jo nukkumaan mentyä saatan ahmia ruokaa tai herkkuja nopeasti ja paljon ja sen jälkeen meen oksentaa. Tällä viikolla oon voinut erittäin pahoin ja heikosti. Oon monesti jo meinannut pyörtyäkin, kun on niin heikko olo. Heikottaa muutenkin nykyisin todella paljon. Mutta siltikin, jos nilkka olis kunnossa mä lenkkeilisin vissiin koiran kanssa ja ilman ihan sikana. On sellainen olo, että haluun vaan liikkua ja liikkua, mutta en voi. Vaikka mä en kauheesti muiden mielipiteistä välitä, mä en jaksa kuunnella aina sitä, kuinka muka näytän nätiltä/kauniilta ja nuorelta. Joku vois ehkä digata semmosesta, mutta

  Mulla on ollut yllättävänkin tapahtuma rikas päivä. Aamulla koiran kanssa karkkikauppaan ja nappulakauppaan. Samalla tuli hieno lenkki myös heitettyä. Ostin itselleni oikeesti yli puol kiloa karkkia ja kaikki meni P.S. I Love You -leffan aikana, että hups. Yhtä nopeesti ne tais tulla ylöskin. No rupesimpa siinä katsomaan sitten seuraavaa Divergent-Outolintu -leffaa ja kaveri kävi nopeesti tossa alhaalla. Jatkoin leffaa ja mesetin siinä samalla. No leffa loppui ja aloitin Outolintu-Kapinallinen-leffan, jossa tää päähenkilö leikkaa hiuksensa lyhyeksi.  Saimpa minäkin siitä "fiksun" idean ja otin sakset käteen ja leikkasin omat hiukseni. Nyt mulla on siis polkka ja otsis. Siinä välissä piti pikkusen jelppiä vähän myös rakasta siskoakin ja käyttää koiraa ulkona iltapissillä. Mutta kumpa tää mun hiusten muokkaus olisi jäänyt siihen, että vaan leikkaisin ne, mutta kun ei. Sitten tuli pakkomielle tarttua väripurkkiin ja värjätäkin ne. Noh, ei muuta, kun toimeksi. Väri päähä

Eilen ei todellakaan ollut mun paras päiväni. Mun tiistai oli ihan hirvee maanantai. Ensin olin koiran kanssa siinä lenkillä lepposasti ja puhuin äitin kanssa puhelimeen. No pääsin alaovelle puhelin edelleen korvan ja olan välissä, toisessa kädessä koira ja toisella etsin avaimia. No avaimet löytyi, mutta puhelimpa tippui suoraan kivilaatoille ja näyttö paskana. Että näinhän tiistain kuuluikin alkaa. Se näky kylppärissä minkä tyttö oli saanut aikaan pelkän koiran ulkoilutuksen aikana oli jotain sanoin kuvaamattoman järkyttävää. Neiti sanoi keränneensä pyykkinsä pesuun. No sit olinpa lähdössä ripsi huoltoon juoksin henkihieverissä, että edes kerkesin bussiin. Tällä kertaa onneksi oikeeseen, mutta eikös multa unohtunut avaimet himaan. Soitin ja pyysin lasta viemään mun siskolle avaimet napuriin. Väittää ettei omista kummitätinsä numeroa ja lähtee kaverille. Ja nämäkin viestit tullut, kun olen hultamassa ripsiä niin en niitä pysty katsomaan. Onneksi mä sain purkaa kaiken sen hetkise

Maanantai aamulla on ollut kello tytöllä ja itsellä soimassa jo kello 6.30, koska me ollaan tunnetusti huonoja heräämään, tai ainakin minä. Tyttö taisi tulla joskus klo 6.45 katselemaan lastenohjelmia ja meitsi paineli vaan torkkua. Onneksi siinä pyöri ne lastenohjelmat, koska mä en olis päässyt ylös ikinä ylös klo 7.30 mennessä. 25 minuutissa piti olla valmiina. Oli hiukka hektinen aamu siinä kohtaa, kun piti bussiin keretä, että kerkee aamupalaa käydä ostamassa, ettei ihan heikko-olo tuu tossa matkalla. No oltiin ainakin ajoissa paikalla odottelemassa bussia, ettei myöhästytty. Meinaa kaupassa ei mennyt todellakaan kauaa. Oltiin jo suunnilleen klo 8.35 odottelee bussia. Tyttö kyseli vaan et "Mennäks me muka nyt jo odottaa?". Noin klo 9.00 lähdettiin ajelee sit Lappeenrantaan. Ja hyi, että mulla tuli pahaolo, kun söin yhden kolmio leivän. Oksettaa ihan kunnolla, mut yritän pitää sen sisällä ainakin sinne perille asti. No mut tulihan se laatta sitten, kun päästiin Angr